torstai 5. toukokuuta 2016

Kapea polku – Antti Heikkilän muistelmat


Tutustuin Antti Heikkilän ajatuksiin elokuussa 2003 kuunnellessani Seija Wallius-Kokkosen Herraseurassa-radio-ohjelmaa. Puheenaiheena oli vähähiilihydraattinen ruokavalio, josta oli siihen aikaan vain vähän tietoa. Se kiinnosti ja lähdin siitä paikasta Förillä joen yli kirjastoon. Muistelmateos Kapea polku ilmestyi tänä vuonna.

Sielua etsimässä


Laatokalla, Valamon saaren luostarin pihalla on ikivanha kuusikuja, jota munkit aikoinaan käyttivät matkalla aamu- ja iltavigiliaan. Polun sanotaan olevan hyvin kapea siksi, että kulkija muistaisi, kuinka ahdas on taivaanportti. Kuolema on osa elämää – on hyvä välillä muistaa, että ihminen on kuolevainen.

Antti Heikkilän lapsuuden tärkeä juttukaveri oli samassa talossa asunut Muumien luoja Tove Jansson. Keskustelut taiteilijan ateljeessa vakuuttivat pojan siitä, että sydäntään kannattaa kuunnella, vaikka se ei helpoille poluille veisikään. Kirjan nimi on sydämestä lähtöisin – elämä ei toden totta ole ollut tasaista tai tylsää eikä vailla syvää tragiikkaa.

"Vuorisaarna on kaunis vertauskuva siitä, kuinka meidän tulisi suojella sisäistä maailmaamme ja tehdä itse valintamme olivatpa ne kuinka tuskallisia tahansa. Jos haluaa tulla siksi, mitä on ja kohdata itsensä, se ei tapahdu miellyttämällä muita ja kulkemalla muiden mukana. Muutos vaatii kykyä sanoa ei", Heikkilä pohtii kirjansa alussa.


Setä oli tosimies


Heikkilä vietti lapsuutensa varakkaassa ullanlinnalaiskodissa tunnekylmien vanhempien vaikutuspiirissä. Äiti oli vaarallinen narsisti ja manipuloija, isä vetäytyi täysin eikä ollut kiinnostunut kolmen lapsensa tekemisistä. Vastapainona olivat ihanat kesät turvallisine aikuisineen Kangasalla suuressa maalaistalossa, isän synnyinkodissa. Siellä oli setä, tosimies, joka kasvatti veljensä pojasta miehen.

Kaupungissa Antti sai kasvaa vapaasti kadulla kavereiden kanssa, ja sehän sopi hänelle. Niin kuin hänen syntymänumeronsa 13.4.1946 kertovat, hän on vapautta rakastava, herkkävaistoinen ja mielikuvituksekas oman tiensä kulkija, joka uskaltaa oikoa mutkia sanoissa ja teoissa, kun tilanne niin vaatii.


Kollegat selkäänpuukottajina


Tutustuin Heikkilän ajatuksiin elokuussa 2003 kuunnellessani Seija Wallius-Kokkosen Herraseurassa-radio-ohjelmaa. Puheenaiheena oli vähähiilihydraattinen ruokavalio, josta oli siihen aikaan vain vähän tietoa. Heikkilä oli kirjoittanut vhh:sta jo pari kirjaa ja ne opiskeltuani meillä alkoi uusi vaihe terveyden vaalimisessa. Viljat, sokerit ja margariinit pois, tilalle terveellistä ja tuoretta. Se on hyvin yksinkertainen elämäntapa.

Pilkan, vastustuksen, epäilyn, painostuksen ja syyttelyn määrä, mitä Heikkilä on saanut kokea puhuessaan vhh:n puolesta, on järkyttävä. Se ei ole kunniaksi Suomen professori- ja lääkärikunnalle. Kun kirja Diabeteksen hoito ruokavaliolla ilmestyi, Diabetes-liitto yritti nostaa syytettä muka hengenvaarallisista neuvoista ja kehotti kirjakauppoja boikotoimaan teosta.

Heikkilä esittelee kirjassaan, joka muuten palkittiin Ranskassa, samat menettelyt, joita lääkärit käyttivät menestyksekkäästi vielä 1960-luvulla aikuistyypin diabeteksen hoidossa. Sitten heräsivät lääketehtaat rahastamaan ja loppu onkin kansanterveyden tuhoamisen voittokulkua. Itsenäisestä ajattelusta kertoo sekin, että Heikkilä ei pitänyt Lääkäriliiton jäsenyyttä hyödyllisenä, vaan erosi siitä.


Monen alan tutkittua tietoa


Heikkilä on ortopedi ja traumatologian erikoislääkäri. Hän kirjoittaa maanläheiseen tyyliinsä paitsi ruoasta ja lisäravinteista myös selkäkivusta, syövästä, kolesterolista, autoimmuunisairauksista, Suomen lääketieteen rappiosta, ihmismielestä, käypähoidosta, medikalisaatiosta, remissiosta ja epigenetiikasta. Kaikki pohjautuu tutkittuun tietoon. Heikkilä ei säästä kärjekkäiltä kommenteiltaan myöskään poliitikkoja, yhteiskunnan korruptiota, hyvä veli -järjestelmää eikä lääke- ja ruokateollisuutta, joita hän vertaa mafiaan.